Asustelen nykyään Blogspotissa. Ja useamman blogin voimin, kuulkaa. Tervetuloa, jos uskallatte. ;)
maanantai, 17. marraskuu 2008
Unohdinpa sitten kertoa...
keskiviikko, 29. lokakuu 2008
Vill gå hem
Tekijä: Gardell, Jonas
Julkaisuvuosi: 1988
Alkuperäisnimi: Vill gå hem
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 3/5
”Och tänk om det visar sig att de kristna och muslimerna och buddisterna har fel, och att en liten eskimåstam på Grönland har rätt och Gud är en isbjörn! Så förvånade de andra kommer att bli!” (s. 97)
Vill gå hem on kertomus kahdesta erilaisesta sisaruksesta, Rutista ja Rakelista, jotka löytävät itsensä yllättäen asumasta saman katon alla, kerrottuna (enimmäkseen) Rutin Daniel-pojan näkökulmasta. Kahdeksankymmenluvulle sijoittuvan kirjan tapahtumat tuntuivat samaisen vuosikymmenen lopulla syntyneestä lukijasta yhtä aikaa kaukaisilta ja läheisiltä, mutta väittäisin edelleen samaistuvani edelleen 70-luvulle sijoittuviin kasvukertomuksiin. (Olen hullu, tiedän.)
Kirja on ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta rohkenisin väittää Gardellin tyylin parantuneen sitä mukaa, kun miehen hiukset ovat harventuneet. Olen tottunut lukemaan kyynistä, jopa ironista, mutta tarkkanäköistä Gardellia. Kun kyynisyys otetaan pois, puhdas tarkkanäköisyys vaikuttaa kiitettävän tylsältä. Kuriositeettina kuitenkin mainittakoon, että kirjan (80-lukulainen) slangi on prikulleen sitä, mitä suomalaiset yläkoulutason ruotsin oppikirjat viljelivät ainakin vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Ilmankos ruotsalaisia kavereitani hymyilytti kuunnella minua, kun viljelin ”cooleja” fraaseja sangen ahkerasti vielä jokunen vuosi sitten. :D
|T|
Julkaisuvuosi: 1988
Alkuperäisnimi: Vill gå hem
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 3/5
”Och tänk om det visar sig att de kristna och muslimerna och buddisterna har fel, och att en liten eskimåstam på Grönland har rätt och Gud är en isbjörn! Så förvånade de andra kommer att bli!” (s. 97)
Vill gå hem on kertomus kahdesta erilaisesta sisaruksesta, Rutista ja Rakelista, jotka löytävät itsensä yllättäen asumasta saman katon alla, kerrottuna (enimmäkseen) Rutin Daniel-pojan näkökulmasta. Kahdeksankymmenluvulle sijoittuvan kirjan tapahtumat tuntuivat samaisen vuosikymmenen lopulla syntyneestä lukijasta yhtä aikaa kaukaisilta ja läheisiltä, mutta väittäisin edelleen samaistuvani edelleen 70-luvulle sijoittuviin kasvukertomuksiin. (Olen hullu, tiedän.)
Kirja on ihan hyvä, ei siinä mitään, mutta rohkenisin väittää Gardellin tyylin parantuneen sitä mukaa, kun miehen hiukset ovat harventuneet. Olen tottunut lukemaan kyynistä, jopa ironista, mutta tarkkanäköistä Gardellia. Kun kyynisyys otetaan pois, puhdas tarkkanäköisyys vaikuttaa kiitettävän tylsältä. Kuriositeettina kuitenkin mainittakoon, että kirjan (80-lukulainen) slangi on prikulleen sitä, mitä suomalaiset yläkoulutason ruotsin oppikirjat viljelivät ainakin vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Ilmankos ruotsalaisia kavereitani hymyilytti kuunnella minua, kun viljelin ”cooleja” fraaseja sangen ahkerasti vielä jokunen vuosi sitten. :D
|T|
keskiviikko, 29. lokakuu 2008
Pygmalion
Tekijä: Shaw, Bernard
Julkaisuvuosi: 1912
Alkuperäisnimi: Pygmalion
Lukukieli: englanti
Arvio: 4/5
"But [with sudden humility] I shall miss you, Eliza. [He sits down near her on the ottoman]. I have learnt something from your idiotic notions: I confess that humbly and gratefully. And I have grown accustomed to your voice and appearance. I like them, rather." (s. 133)
Kuten ehkä olen joissain yhteyksissä hehkuttanutkin, poikkesin syyslomallani Tukholmassa katsastamassa "My Fair Ladyn" uusimman ruotsalaisproduktion, ja pitihän oikeaan tunnelmaan virittäytyä tuijottelemalla elokuvaa (Rex Harrison Higginsinä ja Audrey Hepburn Elizana), kuuntelemalla alkuperäislevytystä (Rex Harrison & Julie Andrews) sekä tietty paikkaamalla yleissivistyksessäni möllöttänyt näytelmänkokoinen aukko lukemalla Bernard Shaw'n alkuperäisteos.
Musikaalin ja sen perusteella tehdyn elokuvan ulkoa osaavana näytelmäkäsikirjoitus ei sinänsä tarjonnut juurikaan uutta. Sekä musikaali että elokuva(t) ovat sangen uskollisia esikuvalleen – jopa repliikin tarkkuudella. Tosin musikaaliin ja näytelmään on Pygmalioniin verrattuna poikkeuksellisesti lisätty asioita; yleensähän näytelmän kohtauksia pudotetaan pois elokuvaversioista.
Helppolukuinen ja hyväntuulinen, aivan kuten musikaalikin. Musikaalin fanaattisimpia ystäviä, jotka ehkä eivät näytelmään ole tutustuneet, varoitettakoon kuitenkin lopun erilaisuudesta. Aina tohveleita ei löydykään.
|T|
Julkaisuvuosi: 1912
Alkuperäisnimi: Pygmalion
Lukukieli: englanti
Arvio: 4/5
"But [with sudden humility] I shall miss you, Eliza. [He sits down near her on the ottoman]. I have learnt something from your idiotic notions: I confess that humbly and gratefully. And I have grown accustomed to your voice and appearance. I like them, rather." (s. 133)
Kuten ehkä olen joissain yhteyksissä hehkuttanutkin, poikkesin syyslomallani Tukholmassa katsastamassa "My Fair Ladyn" uusimman ruotsalaisproduktion, ja pitihän oikeaan tunnelmaan virittäytyä tuijottelemalla elokuvaa (Rex Harrison Higginsinä ja Audrey Hepburn Elizana), kuuntelemalla alkuperäislevytystä (Rex Harrison & Julie Andrews) sekä tietty paikkaamalla yleissivistyksessäni möllöttänyt näytelmänkokoinen aukko lukemalla Bernard Shaw'n alkuperäisteos.
Musikaalin ja sen perusteella tehdyn elokuvan ulkoa osaavana näytelmäkäsikirjoitus ei sinänsä tarjonnut juurikaan uutta. Sekä musikaali että elokuva(t) ovat sangen uskollisia esikuvalleen – jopa repliikin tarkkuudella. Tosin musikaaliin ja näytelmään on Pygmalioniin verrattuna poikkeuksellisesti lisätty asioita; yleensähän näytelmän kohtauksia pudotetaan pois elokuvaversioista.
Helppolukuinen ja hyväntuulinen, aivan kuten musikaalikin. Musikaalin fanaattisimpia ystäviä, jotka ehkä eivät näytelmään ole tutustuneet, varoitettakoon kuitenkin lopun erilaisuudesta. Aina tohveleita ei löydykään.
|T|
sunnuntai, 19. lokakuu 2008
Bitterfittan
Tekijä: Sveland, Maria
Julkaisuvuosi: 2007
Alkuperäisnimi: Bitterfittan (Månpocket)
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5
"Bakom varje framgångsrik man står en kvinna med trötta ben och migrän. Och bakom varje framgångsrik kvinna finns en skilsmässa." (s. 45)
30-vuotias Sara pakenee ahdistustaan, katkeruuttaan – perhettään – viikon lomalle Teneriffalle. Viikon aikana hän ehtii käydä läpi koko elämänsä ja todistaa, että feministiksi kasvetaan sovinistisessa ympäristössä. Feminismin juuret löytyvät jo varhaislapsuudesta, kaikki miehet (tai ainakin miesten ehdoton enemmistö) ovat sikoja ja ajavat vaimonsa kurjuuteen tavalla tai kolmannella. Teema sinänsä ei siis ole millään tapaa uusi, mutta Svelandin värikäs kielenkäyttö ja realistinen kuvaus tekevät kirjasta yhden tämän vuoden ehdottomasti kiinnostavimmista lukukokemuksista.
Vähän päälle kahdensadan sivun aikana Sveland ehtii käsitellä naisen elämää Saran näkökulmasta. Analysoiva, puhekielinen kerronta preesensissä ehtii eritellä muun muassa feminismin historiaa yleisesti, painoa ja nykyaikaista kauneusihannetta, äitiyttä ja äidinvaistoja, imetyskulttia, oikeudenmukaisuutta, alkoholismia ja stringejä – joidenkin kohdalla herttaisten bitterfitta-tilastojen avulla.
Kirja on poikkeuksellisen mukaansatempaavaa luettavaa ja sai jopa minut kiehumaan hiljaa itsekseni maailman (tai oikeastaan miesten) epäoikeudenmukaisuudelle. Kirjan loppu oli kuitenkin yksi pahimmista antikliimakseista, joihin olen koskaan törmännyt, mutta päätin hiljaa itsekseni tulkita sen sarkasmina ja olla vähentämättä pisteitä arviostani.
Erityisenä kuriositeettina mainittakoon, että tässä ruotsalaisessa kirjassa on onnellinen, esimerkillinen suomalainen perhe. Vau!
|T|
Julkaisuvuosi: 2007
Alkuperäisnimi: Bitterfittan (Månpocket)
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5
"Bakom varje framgångsrik man står en kvinna med trötta ben och migrän. Och bakom varje framgångsrik kvinna finns en skilsmässa." (s. 45)
30-vuotias Sara pakenee ahdistustaan, katkeruuttaan – perhettään – viikon lomalle Teneriffalle. Viikon aikana hän ehtii käydä läpi koko elämänsä ja todistaa, että feministiksi kasvetaan sovinistisessa ympäristössä. Feminismin juuret löytyvät jo varhaislapsuudesta, kaikki miehet (tai ainakin miesten ehdoton enemmistö) ovat sikoja ja ajavat vaimonsa kurjuuteen tavalla tai kolmannella. Teema sinänsä ei siis ole millään tapaa uusi, mutta Svelandin värikäs kielenkäyttö ja realistinen kuvaus tekevät kirjasta yhden tämän vuoden ehdottomasti kiinnostavimmista lukukokemuksista.
Vähän päälle kahdensadan sivun aikana Sveland ehtii käsitellä naisen elämää Saran näkökulmasta. Analysoiva, puhekielinen kerronta preesensissä ehtii eritellä muun muassa feminismin historiaa yleisesti, painoa ja nykyaikaista kauneusihannetta, äitiyttä ja äidinvaistoja, imetyskulttia, oikeudenmukaisuutta, alkoholismia ja stringejä – joidenkin kohdalla herttaisten bitterfitta-tilastojen avulla.
Kirja on poikkeuksellisen mukaansatempaavaa luettavaa ja sai jopa minut kiehumaan hiljaa itsekseni maailman (tai oikeastaan miesten) epäoikeudenmukaisuudelle. Kirjan loppu oli kuitenkin yksi pahimmista antikliimakseista, joihin olen koskaan törmännyt, mutta päätin hiljaa itsekseni tulkita sen sarkasmina ja olla vähentämättä pisteitä arviostani.
Erityisenä kuriositeettina mainittakoon, että tässä ruotsalaisessa kirjassa on onnellinen, esimerkillinen suomalainen perhe. Vau!
|T|
perjantai, 17. lokakuu 2008
Kärsimys ja ilo
Tekijä: Huovinen, Eero
Julkaisuvuosi: 2006
Alkuperäisnimi: Kärsimys ja ilo (WSOY)
Lukukieli: suomi
Arvio: 4/5
Melkein heti blogin alkuun tutustutan teidät lempipaheeseeni: harrasteluteologiaan. Oikeastaan kyse on minun kohdaltani harrastuksesta, kirjojen kirjoittajien kohdalla useimmiten ammatista. Ei kuitenkaan takerruta termeihin tässä kohtaa, säästetään se kielitieteellisiä julkaisuja varten.
Kärsimys ja ilo -kirjassaan Huovinen käy jae jakeelta läpi seitsemän ns. katumuspsalmia (Ps. 6, 32, 38, 51, 102, 130 ja 143) – ja tehokkaasti käykin! Huovisen kirjoitustyyli hurmasi minut jo ensimmäisten sivujen aikana, kun hoksasin herran analysoivan psalmien kieltä niin tehokkaasti, että minun kaltaiseni keskiverto kielitieteilijä kalpenee vertailussa. Minulle kirjan antoisimmat kohdat liittyivät enimmäkseen juuri kielen kanssa leikkimiseen. Mitä eroa on tuonelalla, helvetillä ja kadotuksella? Voiko nykymaailmassa enää tosissaan sanoa uskovansa Kristuksen "astuneen alas tuonelaan" ja "astuneen ylös taivaaseen", kun kuitenkin tiedetään, että ylöspäin mentäessä vastaan ei tule kristinuskon taivasta eikä toisaalta myöskään maan sisään poratessa päästä tuonelaan/helvettiin/kadotukseen?
Ei Huovinen silti pitäydy pelkässä terminologiassa. Hänen käyttämänsä kieli on käytännössä kokonaan jargon-vapaata, ja harvoille poikkeuksillekin on tarjolla "suomennos", selkokielennös. Psalmianalyysin lisäksi Huovinen pohtii mm. Jumalan oikeudenmukaisuutta ja kirkon varsinaista tehtävää palaten usein Vanhaan kirkkoraamattuun (1933/38) ja virsikirjan pariin.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja jokaiselle, jonka sydän sykähtää ihan erityisellä tavalla De profundis -psalmin kohdalla – tai joka jostain muusta syystä nauttii Psalmien kirjan selailusta.
|T|
Julkaisuvuosi: 2006
Alkuperäisnimi: Kärsimys ja ilo (WSOY)
Lukukieli: suomi
Arvio: 4/5
Melkein heti blogin alkuun tutustutan teidät lempipaheeseeni: harrasteluteologiaan. Oikeastaan kyse on minun kohdaltani harrastuksesta, kirjojen kirjoittajien kohdalla useimmiten ammatista. Ei kuitenkaan takerruta termeihin tässä kohtaa, säästetään se kielitieteellisiä julkaisuja varten.
Kärsimys ja ilo -kirjassaan Huovinen käy jae jakeelta läpi seitsemän ns. katumuspsalmia (Ps. 6, 32, 38, 51, 102, 130 ja 143) – ja tehokkaasti käykin! Huovisen kirjoitustyyli hurmasi minut jo ensimmäisten sivujen aikana, kun hoksasin herran analysoivan psalmien kieltä niin tehokkaasti, että minun kaltaiseni keskiverto kielitieteilijä kalpenee vertailussa. Minulle kirjan antoisimmat kohdat liittyivät enimmäkseen juuri kielen kanssa leikkimiseen. Mitä eroa on tuonelalla, helvetillä ja kadotuksella? Voiko nykymaailmassa enää tosissaan sanoa uskovansa Kristuksen "astuneen alas tuonelaan" ja "astuneen ylös taivaaseen", kun kuitenkin tiedetään, että ylöspäin mentäessä vastaan ei tule kristinuskon taivasta eikä toisaalta myöskään maan sisään poratessa päästä tuonelaan/helvettiin/kadotukseen?
Ei Huovinen silti pitäydy pelkässä terminologiassa. Hänen käyttämänsä kieli on käytännössä kokonaan jargon-vapaata, ja harvoille poikkeuksillekin on tarjolla "suomennos", selkokielennös. Psalmianalyysin lisäksi Huovinen pohtii mm. Jumalan oikeudenmukaisuutta ja kirkon varsinaista tehtävää palaten usein Vanhaan kirkkoraamattuun (1933/38) ja virsikirjan pariin.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja jokaiselle, jonka sydän sykähtää ihan erityisellä tavalla De profundis -psalmin kohdalla – tai joka jostain muusta syystä nauttii Psalmien kirjan selailusta.
|T|
